Sivut

tiistai 2. toukokuuta 2017

Kun mikään ei riitä

On ihan uskomatonta, että kello on melkein kahdeksan ja ulkona paistaa aurinko. Tänä aamuna heräsin viideltä siihen, että oli ihan hirmuisen valoisaa: jospa nyt se kevät olisi kunnolla rantautunut tänne! Kevät, aurinko ja tavallaan taas pieni uusi alku on tervetullut ainakin tänne.Osa teistä seurailikin mun vaihderikasta viime viikkoa Instagramissa..

Toissa viikonloppuna mun kurkkuun alkoi sattumaan ja viikonloppuna tulikin kunnon flunssa. Maanantaina sain antibiootit ja kortisonin, koska mun keuhkot rohisi ihan hirveällä soundilla. Ääni lähti ja olo paheni viikkoa kohti. Torstaina leposykkeen ollessa 140  ja hengittämisen ollessa hieman vaikeaa, päätin mennä sairaalaan. Huomattiin, että happisaturaation mukaan mulla onkin jo happivaje ja röörit niin tukossa, että edes sairaalan avaavat ei hirmuisesti auttaneet. Niinpä jäin osastolle ja pääsin lauantai-iltana pois. Nyt onkin käytössä kunnon teholääkkeet astmaan ja pitäisi ottaa superrauhallisesti. Eilen kävin pienellä kävelyllä Antin kanssa ja otti kyllä yllättävän koville. Nyt pitäisi aktivoida itseensä taas pikkuhiljaa. Todellakin pikkuhiljaa, sillä toipuminen voi kuulema kestää jonkin aikaa. Mua harmittaa ihan älyttömästi, että jouduttiin perumaan nyt tulevan perjantain keikka muunmuassa tän takia. Mun on vaan hoettava, että terveys ensin ja astman ja näiden asioiden kanssa ei oo leikkimistä.

Kuitenkin sairastelun ja kaiken tämänkin kevään kiireen keskellä mua on alkanut rassaamaan itsessäni se, että koen koko ajan hirveän pahaa mieltä siitä, jos en pysty suorittamaan jotakin asiaa täydellisesti ja se, että stressaan ihan hirveästi mukavistakin asioita.  Mulla on paha mieli siitä, etten oo kerennyt nähdä kavereita, mulla on paha mieli siitä, että kandista ei tullut kovin hyvä, vaikka ajatuksena olikin vain saada se läpi. Mulla on paha mieli siitä, että oon sairastellu. Stressaan siitä, että mua pyydettiin pitämään valmistujan puhe meidän valmistujaistilaisuudessa, mua stressaa koko kesä ja tulevat kuviot. Vaikka mä järjellä ajateltuna tiedän, etten stressaamalla niitä asioita paranna ja tiedän, että esimerkiksi ensi viikolla helpottaa jo kummasti. En mä oo aina ollut tällänen, joten miks nyt?


Kyse ei ole siitä, että muut laittaisi ja kasaisi paineita mun niskaan. Kyllä se olen mä, joka itseäni tylytän tai vaadin itseltäni ihan liikoja. Ehkä se on se, että kokee kelpaavansa itselleen silloin, kun on verenmaku suussa painanut menemään ja hoitanut asioita. Ehkäpä mun alkukesän haasteena onkin oppia relaamaan oikeissa paikoissa ja antamaan itselleni vähän armoa..

Onko täällä muita stressaajia ja itsellensä armottomia tyyppejä?