maanantai 14. maaliskuuta 2016

Minä muistan sinut ja aina tahdon muistaa - Muistotatuoinnin tarina

Mun mummo, äitin äiti, nukkui pois viime lokakuussa, 98-vuotiaana. Koen, että mun ja Wanhan (niinkuin me mummoa nimitimme), suhde oli erilainen normaaliin mummon ja lapsenlapseen suhteeseen verrattuna.
Suurelti osin suhteeseemme vaikutti se, että Wanha asui meillä. Mummo oli osa peruspakettia arjessa ja osa perhettä. Jopa angstisena teininä vietin mummon puolella paljon aikaa, ihan vain vaikkapa telkkaria katsellen. Myöhemmin, mummon mentyä huonoon kuntoon, istuttiin yhdessä sairaalasängyllä, höpistiin ja mummo usein lauloi. Tai sitten puhuttiin Facebookista, Youtubesta ja ”muista kotkotuksista”, niinkuin mummo monia asioita nimitti. Mummon pää pelasi todella hyvin loppuun saakka, joten keskustelut olivat mainioita! Ihminen, jonka kanssa elät elämäsi 19 ensimmäistä vuotta, on paljon enemmän, kuin pelkkä mummo.


Mummon ja mun suhteeseen vaikutti myös se, että oltiin koko meidän perheestä ehkä eniten samanlaiset. Mä ymmärsin mummoa ja musta tuntuu, että mummo ymmärsi mua tietyllä tapaa erilailla, kuin muut sukulaiset tai perheenjäsenet. Ehkä siksi osittain parhaita hetkiä mummon kanssa olivat myös ne hetket, kun vaan istuttiin hiljaa ja katseltiin ulos ikkunasta. Välillä saatettiin sanoa jotakin, sitten taas oltiin hiljaa, eikä se tuntunut ahdistavan kumpaakaan. Kun mummo sitten nukkui pois, oli se todella kova pala.
Olin miettinyt aikaisemminkin, että kun sitten jonain päivänä mummosta aika jättää, haluan ottaa mummon muistolle tatuoinnin. En nimeä, enkä syntymäaikoja, vaan jotain ihan muuta. Jotain, mikä kertoo Wanhan ja mun suhteesta. Ensimmäisenä mieleeni tuli sakset.


Mummo kutoi mattoja ja oli muutenkin käsityöihmisiä. Ensimmäiset muistot mummosta liittyy juuri mattoihin ja noihin kuuluisiin saksiin, jotka nyt koristavat kättäni. Ne olivat ikivanhat, mutta erittäin terävät. Kun pienenä leikittiin kangaspuiden alla, on elävästi jäänyt mieleen saksien ääni: rautainen, mutta pehmeä ääni mummon leikatessa kuteita. Muistan, miltä sakset näyttivät mummon käsissä. Käsissä, jotka olivat maailman pehmeimmät ja erittäin ryppyiset. Meidän yhteinen aika ja lapsuus kulminoitui siis noihin saksiin.
Entäpä sitten lause ”Jokkainen ellää tyylillään”. Yksinkertaisesti paras elämänviisaus mummolta! Tuo lause muistuttaa mua siitä, että elämässä pitää olla avarakatseinen ja suvaitsevainen. Jos mun mummo 98-vuotta pystyi siihen, pystyn minäkin. Toisaalta tuo on muistutus myös siitä, että myös mun on elettävä tämä elämä, niinkuin itse haluan. Välillä muiden mielipiteet painaa päälle ja on epävarma omista valinnoistaan, mutta tää muistuttelee siitä, että elämää eletään itseään varten. Viime vuosi oli melkolailla väriltään harmaa ja musta, joten päätin, että nyt tulee väriä elämään, siitä siis tuo vesiväritausta saksille. Tykkään muutenkin paljon vesiväritöistä ja väreistä, joten se sopi hyvin!
 Onko teillä muistotatuointeja?

AUROORA

4 kommenttia :

  1. Awww <3 En kestä, miten ihana kirjoitus. Teidän suhde kuulostaa samanlaiselta, mitä mulla oli mun mummin kanssa, vaikkei se asunutkaan saman katon alla. Mä oon pitkään halunnut ottaa isovanhempien muistoksi tatuoinnin, mutta... niin se toteutus vaan jää ja unohtuu. Onneksi ovat mielessä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on tärkeintä, että ovat mielessä! Ja onhan aina aikaa ottaa tatuointi, jos myöhemmin siltä tuntuu! :)

      Poista
  2. Hieno tatuointi ja vielä hienompi tarina! Iteltä ei löydy varsinaisia muistotatuointeja, ekasta koirasta muotokuva ja sitten yks teksti mikä kolahti heti.

    VastaaPoista