maanantai 14. maaliskuuta 2016

Miksi pelkään lapsettomuutta?

Pidän itseäni melkoisen rohkeana nuorena naisena, joka ei pienistä asioista lannistu. Pyrin näkemään positiiviset puolet myös kurjissa ja negatiivisissa asioissa. En myöskään pelkää hirveästi mitään. Lapsettomuus on kuitenkin yksi niistä asioista, jota oikeasti pelkään. Minulla on sellainen tunne, että tahaton lapsettomuus voisi olla melkeinpä ainut sellainen asia, josta voisin katkeroitua, tai josta en ikinä pääsisi täysin ylitse.
Endometrioosi aiheuttaa lapsettomuutta. Tällä hetkellä minun endometrioosini vaikeuttaa lasten saantia, mutta ei kokonaan estä sitä – vielä. On kuitenkin hyvin mahdollista, että muutaman vuoden päästä lasten
saaminen ei ole minulle enää mahdollista. Tilannettani tarkkaillaankin vähintään kerran vuodessa. Endometrioosin takia lääkärissä käyminen jännittää. Ikinä ei tiedä, kuinka aggressiivinen vuosi on ollut taudin suhteen ja kuinka paljon endometrioosi on levinnyt.
Miksi lapsettomuus sitten niin kovasti pelottaa? Enkö voisi vain ajatella, että lapsia tulee jos on tullakseen? Jos ei, niin sitten ei. Joskus onnistun ajattelemaan näin, mutta yleensä en. Syyt pelkoon ovat moninaiset.
Suurin pelko lapsettomuudessa on se, että mitäs minä sitten teen jos en saakaan lapsia? Olen aina, ihan aina, halunnut lapsia. Haluan olla äiti. Haluan elää lapsellista perhe-elämää. Olen aina kuvitellut elämäni sellaiseksi, jossa lapset ovat läsnä. Muu vaihtoehto ei ole käynyt ennen sairastumistani edes mielessä. Haluan tietää, miltä tuntuu, kun testi on plussaa. Haluan nähdä miehen reaktion (toivottavasti iloisen). Haluan tietää, miltä tuntuu,
kun näkee lapsensa ensi kerran ultrassa, ja vaikka olen varma, että olen mahdottoman huonovointinen raskausaikana, haluan silti kokea sen. Totta kai haluan tietää, millainen raskausmaha minulle tulee ja miltä
potkut ja vauvan hikat tuntuvat, kun pieni tyyppi on vielä vatsassa. Haluan todella tietää, miltä synnytys tuntuu ja miltä tuntuu se, kun saan lapsen ensikerran syliin. Näistä asioista olen haaveillut pitkään. Entäs jos nämä haaveet eivät ikinä toteudukaan? Miten tästä haaveesta, uuden elämän itsestäänselvyydestä, osaisi edes irrottaa? Se pelottaa.


Onhan asialla toinenkin puoli. Tiedän, että mieheni haluaa lapsia ja on niitä aina halunnut. Tuntuu hyvin pelottavalta, että on minusta ja minun kropastani kiinni, millainen perhe-elämä meille muodostuu. Se tuntuu
hyvin epäreilulta ja pahalta. Se, että minulta ehkä viedään mahdollisuus lapseen pois, mutta näin samalla myös mieheltä. Haluan totta kai tyttöystävänä, joskus tulevana vaimona, tarjota miehelleni sellaisen perhe-elämän, mitä hänkin on aina halunnut. Suuri pelko endometrioosittarilla onkin se, että jospa mies ei ymmärräkään tätä sairautta. Tai, mikä vielä pahempaa, ei halua olla yhdessä lapsettomuustuomion takia.
Asiaa pohdittuani ja keskustellessani muiden endometrioosia sairastavien naisten kanssa, huomasin, että naiset, myös minä, arvotamme itsemme hyvin pitkälle lapsettomuuden tai mahdollisen lapsettomuuden kautta. Vaikka jonkun mielestä voi olla vanhanaikaista ajatella, että nainen on lisääntymistä varten, niin huomaan itsekin usein ajattelevani niin. Toki jokainen nainen tekee itse omat päätöksensä lasten hankkimisesta ja ne naiset, jotka eivät halua edes lapsia, eivät ole silmissäni sen vähempiarvoisia, kuin äideiksi haluavat naiset. Kyse on siitä, että minä itse koen, että eräs MINUN henkilökohtainen tehtäväni elämässäni on saada lapsia. Ei siksi, että suku jatkuisi ja maapallolla olisi hieman enemmän elämää, vaan tunnekokemusten lisäksi myös siksi, että koen itse olevani nainen pystyessäni lisääntymään. Lisääntymiskyvyttömänä naisena
tuskin tuntisin itseäni ”täydeksi” naiseksi. Koen, että minun naiseuttani murentaisi se, jos en saa olla jollekin hyvä äiti.
Kaikki edellä mainitut asiat synnyttävät siis yhden suuren ja moniulotteisen pelon tahattomasta lapsettomuudesta. Lapsettomuus vaikuttaisi mielenterveyteeni, fyysiseen terveyteeni, sosiaalisiin suhteisiin ja koko elämään. Varmasti myös monella muullakin tavalla, jota en osaa edes kuvitella.
Onneksi minulta ei ole vielä kokonaan viety mahdollisuutta lapseen pois. Onneksi ympärilläni on rakastavia ihmisiä ja pieniä lapsia, joista voin iloita. Onneksi minulla on mies, joka ymmärtää tätä sairautta ja
mahdollista lapsettomuutta. Suurimmaksi onneksi minulla on vielä mahdollisuus ja jonkin verran aikaa perustaa perhe. Joku päivä.

AUROORA

1 kommentti :

  1. Mä jäin nyt sun blogiin ihan koukkuun, kun muutaman postauksen luin. Linkitin miehelleni tuon miehesi endokirjoituksen ja hän sanoi, että voisi kans mun blogiin jotain rustata... mulla takana nyt radikaali, mutta elämä ei silti ole kovin seesteistä. Toki sentään helpompaa kuin aiemmin. Lapsia on kaksi, molemmat rankoilla hoidoilla alkunsa saaneita. Jään seuraamaan sun blogia, ihana on! <3

    VastaaPoista